Karvainen kaveri sekoittaa pakan

Mulla ei koskaan ollu koiraa. Ei edes lapsuuden kodissa. Nyt oon melko varma että haluan aina omistaa koiran.

Silti tää pentuvaihe ei oo niin ihanaa ku kuvittelin. Ei se aina tottele. Ei tuu sisälle vaikka käskee ja lähtee kissan perään navettaa kohti vaikka kieltää. Onneks on niin pieni että voi napata syliin ja kantaa mihin MINÄ haluan. Ja onneks väliin myös tekee niin ku haluan. Joskus toivottavasti (paljon) useammin.

Se on ollut meillä nyt kolme päivää. Aluksi tuntu et koko pakka leviää käsistä. Onhan meillä tuo ihmisvauvakin (5kk) ja 5v kossi.

 Oli sekavaa..

ressiä mm. siitä että osaanko kouluttaa koiraa..

..osaanko antaa oikeaa ruokaa.. 

riittämättömyyden tunnetta.... 

syyllisyyttä siitä kun esikoista pitää kieltää häiritsemästä koiraa..

Pahinta oli että pakkoajatukset tuntu nostavan päätään. Nyt on hiukan helpottanut, mutta en melkein uskalla sanoa sitä, kun se helpotus ei ehkä olekaan totta

Yritän ajatella järkevästi ja olla armollinen myös itseäni kohtaan. En oikein osaa päästää kokonaan ahdistuksesta irti. Entä jos sittenkin minun pitäisi tehdä ajatuksieni mukaan. Toinen ääni sisälläni sanoo että se on tyhmää ja toisen äänen mukaanne ne ovat välttämätöntä suorittaa. Ahdistus tuntuu rinnassa ja kurkussa. Nyt kun olen käynyt terapiassa, osaan jollain tapaa yhdistää oireeni koiran tuloon. Silti pakkoajatukset ja syyllisyydet ihan eri asioista tuntuvat välillä tosi vahvoilta.

 

Mutta tämä.

Ihanan lämmin ja pehmoinen, paksuturkkinen kaveri. Aina menossa ulos. Sanonta "koiran ilma" konkretisoitui näinä päivinä. Lämmintä ja kuivempaa ;) kesää odottaen...